Verovelan riitautus konkurssissa

Nykyisin Suomessa on voimassa sellainen konkurssilainsäädäntö, jonka mukaan tilanteessa, jossa yksityinen velkoja on valvonut saatavansa konkurssissa, esimerkiksi verohallinto saa riitauttaa valvonnan ja asia ratkaistaan varsinaisen konkurssimenettelyn ohessa käynnistyvässä riitautusprosessissa. Mutta sen sijaan, jos yksityinen velkoja haluaa riitauttaa esimerkiksi verohalinnon mielivaltaisenkin arvioverotusta koskevan valvonnan, sellainen riitautushakemus on nykyisen konkurssilain 13 luvun 11 §:n 2 momentin nojalla jätettävä konkurssituomioistuimessa tutkimatta ja silloin se jää pääsäännön mukaan myös konkurssimenettelyssä vaille huomiota.

Tilannetta on konkurssilain säätämisen yhteydessä perusteltu sillä, että yleinen tuomioistuin ei ole toimivaltainen ratkaisemaan verotukseen liittyviä kysymyksiä. Sen ei olisi kuitenkaan tarvinnut johtaa tällaiseen yksityisen tahon puhevallan rajaamiseen, sillä ennen konkurssilain säätämistä oli voimassa käytäntö, jonka mukaan julkisen saavatan riitautus oli käsiteltävä hallinto-oikeudessa tai aikaisemmin lääninoikeudesa. Konkurssilaki 120/2004 kumosi tuon aikaisemman käytännön. Riitautusprosessien keskittäminen yleiseen tuomioistuimeen ei ollut mitenkään välttämätöntä, mutta niin haluttiin tehdä ja samalla luotiin selvä epätasapaino mainittujen valkojatahojen oikeuksien välille.

Kirjoitin pari kymmentä vuotta sitten aiheesta artikkelin Lakimies-lehdessä 3/2003, jossa toin tämän velkojien keskinäistä tasapuolisuutta rikkovan periaatteen esille epäkohtana silloisessa lakiehdotuksessa, mutta kirjoitus ja Oikeusministeriöön toimitettu laajempi selvitys eivät johtaneet lakiehdotuksen muutokseen. Uusi laki astui voimaan 1.9.2004 ja esimerkiksi konkurssissa tapahtuneen verovelan valvonnan riitatus jää nykyään tutkimatta, kun säädetty konkurssilain toteaa sen olevan  konkurssituomioistuimen toimivaltaan kuulumattonta menettelyä. Monet asiantuntijat ovat katsoneet, että laki ei tällaisena voi olla mahdollinen Suomessa, mutta siinä suhteessa mitään muutosta ei ole tapahtunut. Laki näyttää edelleen olevan voimassa sellaisenaan, vaikka lailla on tällä tavalla loukattu velkojien oikeutta keskinäiseen tasapuoliseen kohteluun varsin rajulla tavalla.

Sanottakoon tässä vielä se, että tässä ei riitä oikeudenmukaisen kohtelun takaamiseksi se huomautus, että väärästä verotuksesta voidaan tehdä valitus hallintomenettelyssä. Verotuspäätös menee valituksesta huolimatta täytäntöönpantavaksi ilman lainvoimaakin ja juuri siksi olisi välttämätöntä sallia verovalvonnan riitautus konkurssimenettelyssä. Hyväksyttynäkään verovalitus ei enää korjaa sitä, että esimerkiksi väärän verotuksen kohteeksi joutunut yhtiö on jo konkurssin vuoksi mennyt nurin.

Kotisivu: https://legiteam.fi/

Twitter: https://twitter.com/PitkasenIlkka

LinkedIn: https://www.linkedin.com/in/ilkkapitkanen

Ilkka Pitkänen

Takaajan regressioikeuden kaventaminen takauslaissa kumoamalla tuhatvuotinen yleiseurooppalainen oikeusperiaate

Varsin vähälle huomiolle on jäänyt se takaajan regressioikeuden kaventaminen, joka toteutettiin vuonna 1999 annetussa takausta ja vierasvelkapanttausta koskevassa laissa (361/1999). Lainmuutoksella kumottiin jo roomalaisesta laista lähtöisin oleva tuhatvuotinen, yleiseurooppalainen perinne siitä, että maksaessaan takauksella taatun päävelan takaaja saa velasta annettuun panttiin ns. regressioikeutena samat oikeudet, jotka päävelkojalla oli panttiin.

Takauslain muutoksella takaajalta on nyt tämä oikeus riistetty pois. Uudessa laissa määrättiin, että takaaja ei enää saakaan regressioikeutta sellaiseen panttiin, jonka on päävelan vakuudeksi pantannut joku muu kuin päävelallinen itse. Muutoksen tekemisessä on ollut ilmeisesti tarkoituksena saavuttaa joitakin sosiaalisia, kuluttajansuojalain tapaisia vaikutuksia, mutta riittävää huomiota ei ole tullut kiinnitetyksi muutoksen muihin oikeudellisiin vaikutuksiin.

Nämä vaikutukset on syytä ottaa näkyville esimerkin muodossa. Oletetaan, että yhtiö A ottaa pankista P pankkivelan, jonka vakuudeksi pantataan sisaryhtiön S kiinteistöön kiinnitetty panttikirja PK ja lisäksi vakuudeksi saadaan vaikkapa A-yhtiön osakkaan O omavelkainen takaus. Kun velka erääntyy, yhtiö A jättää velan maksamatta pankille P. Sama tilanne syntyy, jos A ajautuu konkurssiin ennen velan tulemista maksetuksi. Pankilla P on lainsäädännön mukaan tällöin vapaus valita, ryhtyykö se perimään saatavaansa vakuutena olevasta pantista PK tai kohdistaako se kaikki vaatimuksensa vain omavelkaisen takauksen antaneeseen osakkaaseen O. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa O voi tämän perinnän seurauksena menettää kaiken omaisuutensa, kun taas sisaryhtiölle S voi jäädä tilaisuus jatkaa rauhassa toimintaansa ilman panttikirjan PK avulla velkojan toimesta tapahtuvaa, yhtiön omistaman kiinteistön realisointia.

Varsinkin tilanteessa, jossa sekä yhtiö A että sisaryhtiö S ovat käyttäneet samaa pankkia, pankilla ei ole välttämättä halua keskeyttää sisaryhtiön S toimintaa perinnällä, jos suoritus on mahdollisuus saada jo omavelkaisen takauksenkin perusteella.

Takauslain muutoksen seurauksena takaajalla O ei nyt ole enää mahdollisuutta saada regressioikeutta sisaryhtiön S asettamaan panttiin. Varsinkin, jos takaajan O omaisuudella on saatu päävelka maksetuksi, mikään ei velvoita pankkia P ryhtymään perimään suoritusta S-yhtiöltä panttikirjan PK avulla. Takauslain muutoksen vuoksi takaaja O ei nyt enää saa regressioikeutta panttiin. Näin takaaja joutuu kärsimään koko A-yhtiön päävelan omana henkilökohtaisena vahinkonaan, vaikka päävelka olisi  kenties kokonaan saatu maksetuksi sisaryhtiön S kiinteistön arvosta, mikä olisi ollut luonnollinen seuraus ilman tehtyä takauslain muutosta.

Tämä takauslain muutos on ainutlaatuinen eikä ole tiedossa, että vastaavaa lakia olisi säädetty voimaan missään muualla koko maailmassa. Lainmuutos kumosi siis jo roomalaisesta oikeudesta periytyvän yleiseurooppalaisen periaatteen, jonka mukaan takaaja sai esittää häneltä vaaditun maksun ehdoksi asettaa sen, että velkojan oikeudet päävelasta asetettuun panttiin siirtyvät takaajalle tämän maksaessa päävelan. Kansallisarkistossa säilytettävän lainvalmisteluaineiston mukaan lainmuutos tuli lisäksi tehdyksi kenenkään sitä ehdottamatta ja ilman erityisiä muutosta selittäviä perusteluja, vaikka lakia valmistellut työryhmä ilmoittikin tietävänsä, että kirjallisuudessa asiasta on esitetty toisenlaisia näkymyksiä. Kun varsin kovalla kiireellä tehty muutosesitys sitten puettiin ministeriössä hallituksen esityksen muotoon, eduskunnnassa se meni lävitse ilman, että kukaan teki muutoksesta huomautusta siltä osin, mistä nyt on kysymys.

Tuhatvuotisen yleiseurooppalaisen perinteen murtamisen ohella lainmuutos on osakeyhtiöissä pahasti myös sen pääsäännön vastainen, jonka mukaan osakeyhtiön osakkaat tai toimihenkilöt eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön sitoumuksista. Vaikkakin nyt vastuun perusteena mainitaan takaussitoumus, niin ennen takaajaosakaskin sai kärsimänsä vahingon korvatuksi pantin arvosta. Näyttää siltä, että luomalla vierasvelkapanttausta ja erityisesti yksityistakaajaa koskevat käsitteet takauslakiin, ei niitä ole riittävällä huolella analysoitu vertaamalla tilannetta niihin osakkaiden velkavastuusta vapauttaviin  periaatteisiin, jotka osakeyhtiöissä kehittyivät maailmassa 1800-luvulla ja joiden mukaan yhtiön osakkaat eivät ole henkilökohtaisesti vastuussa yhtiön veloista silloinkaan, kun heillä on yhtiöissä suoritettavanaan joitakin toimia.

Aihetta on tarkemmin käsitelty artikkelina Kauppakamarin julkaiseman Liikejuridiikka-lehden numerossa 2/2022.

Takauslain muutos kaipaa uutta tarkastelua, jonka tuloksena takaajan regressioikeus tulisi Suomessakin voida palauttaa entiselleen.

Kotisivu: https://legiteam.fi/

Twitter: https://twitter.com/PitkasenIlkka

LinkedIn: https://www.linkedin.com/in/ilkkapitkanen

Ilkka Pitkänen